Ari Brozinski

Paikka kartalla

Kanarian saaret sijaitsevat Pohjois-Atlantilla, muutaman asteen kauriin kääntöpiirin yläpuolella, 100 km etäisyydellä Afrikan rannikolta. Ne muodostavat yhdessä Atsorien, Madeiran, Cap Verden ja Salvage saarien (pieni saariryhmä Madeiran ja Kanarian välissä) kanssa Makronesian.

Kanarian saariryhmä koostuu seitsemästä Espanjaan kuuluvasta saaresta, jotka on maantieteellisen sijaintinsa perusteella jaettu läntisiin ja itäisiin saariin. Läntisiä saaria hallitaan Teneriffan pääkaupungista Santa Cruzista ja niihin luetaan Teneriffa, La Gomera, La Palma ja El Hierro. Teneriffa on saarista ylivoimaisesti suurin ja korkein. Sen pinta-ala (2000 km²) on yli 5-kertainen seuraavaksi suurimpaan, La Gomeraan nähden. Myös Teneriffan korkein huippu, pico del Teide, jättää muut saaret varjoonsa. Itäisiä saaria eli Lanzarotea, Fuerteventuraa ja Gran Canariaa hallitaan Gran Canarialla sijaitsevasta Las Palmasista käsin. Gran Canaria on pinta-alaltaan suurin itäisistä saarista.

Ensimmäiset saaret syntyvät

Saariryhmän synty on jo pitkään herättänyt mielenkiintoa geologien keskuudessa, sillä ne sijaitsevat Afrikan litosfäärilaatalla kaukana sen reunasta alueella, jossa mantereellinen litosfääri vaihettuu merelliseksi. Tarkalleen ottaen matkaa lähimmälle laatan reunalle on yli 3000 km. Kanarian saaret eivät erikoisesta sijainnistaan huolimatta ole ainut litosfäärilaatan sisäosiin syntynyt saariketju. Hyvä esimerkki laatan sisäisestä vulkaanisesta toiminnasta on Kanarian saarten lisäksi Hawaijin saariryhmä.

Kanarian saarten synnylle on esitetty kaksi hypoteesia: hot-spot-teoria sekä alueellinen orogenia ja siihen liittyvät siirrokset. Hot-spot-teorian mukaan saaret ovat syntyneet litosfäärilaatan liikkuessa vaipassa olevan ”kuuman pisteen” yli. Kuuma piste edustaa konvektiovirtausten ylös kuljettamaa korkean lämpötilan omaavaa vaippaperäistä ainesta, joka on lähtöisin syvältä Maan sisältä (engl. mantle plume). Teorian mukaan edellä kuvatun prosessin ansiosta mereen kohoaa litosfäärilaatan liikesuunnan mukainen saariketju, jossa saarten ikä nuorenee säännöllisesti ensimmäisen saaren ollessa vanhin ja viimeisimmän nuorin. Hot-spot-teoriaa tukee se, että vanhimmat saaret Fuerteventura ja Lanzarote sijaitsevat idässä ja nuorimmat El Hierro ja La Palma lännessä. Hypoteesin kuitenkin kyseenalaistaa Lanzarottella, Gran Canarialla ja Teneriffalla historiallisella ajalla tapahtunut tulivuoritoiminta. Loogisesti ajatellen pitäisi tulivuoritoiminnan keskittyä nuorimmille saarille.

Toisen teorian mukaan Kanarian saarten syntyyn vaikutti alueellinen orogenia sekä siihen liittyvät siirrokset. Orogenia ja siirrokset ovat kytköksissä saariryhmän sijaintiin alueella, jossa paksu mantereellinen litosfääri vaihtuu ohuempaan merelliseen litosfääriin. Teorian mukaan saariryhmä kehittyi suuriin siirroksiin, joita syntyi lähellä olevien Atlas-vuorten kohotessa 24—5 miljoonaa vuotta sitten. Suurten siirrosten on ajateltu aktivoituneen säännöllisesti orogenian aikana perättäisistä puristus-venytys-sykleistä johtuen. Venytyksen aikana sula kiviaines kykeni virtaamaan helpommin, jolloin basalttisten tulivuorten muodostuminen oli mahdollista.

Edellisen lisäksi on spekuloitu, että Alppilaisella orogenialla on osuutensa saarten muodostumisessa. Alppilainen orogenia tapahtui 56—34 miljoonaa vuotta sitten Euroopassa ja Aasiassa Tethys-meren, joka oli Välimeren edeltäjä, sulkeutuessa. Orogenia- ja siirrosteoriaa vahvistaa saariryhmän nykyisten vulkaanisesti aktiivisten vyöhykkeiden sijainti lounais-koillinen-suuntaisten riftiytymisvyöhykkeiden yhteydessä. Riftiytymisvyöhykkeitä kutsutaan paikallisesti dorsaleseiksi (rinne, selänne).

Ikä

Saariryhmän iän ajatellaan ulottuvan noin 30 Ma taakse, vaikka kaikilla muilla saarilla (paitsi Fuerteventuralla ja La Gomeralla) on nähty tai todistettu olleen aktiivista vulkanismia vielä historiallisella ja esihistoriallisella ajalla. Viimeisimmät suuret purkaukset tapahtuivat Teneriffalla 1909 ja La Palmalla 1949 sekä 1971.

Teneriffan iästä on käyty keskustelua, vaikka siitä ollaankin yhtä mieltä, että se on muodostunut myöhemmin, kuin kaikkein vanhimmat saariryhmän saaret. K-Ar-ajoitusten (ks. kaavio alla) mukaan saaren vanhimmat laavat syntyivät jopa yli 10 Ma sitten (Rogue del Conde). Ikämääritykset vaihtelevat kirjallisuudessa hieman yli kymmenestä miljoonasta vuodesta alle kymmeneen miljoonaan vuoteen.

Teneriffa muodostuu merenpohjan päälle

Teneriffan kehitys jaetaan saarelta ajoitettujen kivien mukaan vaiheisiin, joista jokaista leimaavat erilaiset geologiset tapahtumat. Saaren historia alkoi 8,5 Ma sitten. Ensimmäisenä syntyivät nk. vanhat basalttiset sarjat. Ne käsittävät pääasiassa basalttisia laavoja ja pyroklastisia kiviä, jotka lepäävät saaren merenalaisen perustan päällä. Vanhoihin basalttisiin sarjoihin kuuluu kolme toisistaan erillään olevaa ja erittäin erodoitunutta massiivia saaren kulmissa. Näiden nimet ovat Teno (luode), Anaga (koillinen) ja El Roque del Cone (etelä). Sarjan paksuus vaihtelee ylittäen paikoin jopa 1000 m. Luode-, koillis- ja eteläosissa sijaitsevat massiivit ovat todennäköisesti muodostuneet itsenäisiksi saariksi aikavälillä 8,5—3,3 Ma sitten.

Eroosio päättyy tulivuoren syntyyn

Las Cañadas-tulivuori on kehittynyt suurimpiin mittoihinsa. Teneriffan kallioperässä esintyy runsaastia halkeilua ja siirroksia sekä magmajuonia.

Ensimmäisten basalttisten sarjojen jälkeen on todennäköisesti seurannut pitkä vulkaanisesti rauhallinen ajanjakso, jonka aikana on tapahtunut eroosiota. Teoriaa eroosiosta tukee se, ettei saaren pinnalta ole onnistuttu ajoittamaan kiviä aikavälille 3,3—1,9 Ma. Rauhallinen ajanjakso päättyi, kun suuri komposiittitulivuori Las Cañadas alkoi kehittyä saaren nykyisen keskiosan paikalle kolmen vanhan basalttisen massiivin välille. Tällöin muodostuivat kerrostumat, joihin viitataan yleisesti nimellä Cañadas I. Muodostunut tulivuori oli halkaisijaltaan 20 km ja sen on arveltu kohonneen jopa 250 m saaren merenalaisen perustan yläpuolella. Las Cañadasin alemman stratigrafian muodostavat varhaiset purkaukset (1,9—1,8 Ma) ovat pääosin basalttisia laavoja. Niiden päälle on kerrostunut 1,5—0,17 Ma sitten purkautuneita trakyytteja ja fonoliitteja.

Tulivuoren romahdus

Las Cañadas-tulivuoren huippu romahti ensimmäisen kerran yli miljoona vuotta sitten tuottaen Las Cañadas-calderan. Syyksi tulivuoren romahtamiselle on esitetty sen alaisen matalan magmakammion purkautumista räjähdyksenomaisesti. Romahdusta seurasi n. miljoona vuotta sitten purkauksia, jotka kerrostivat Cañadas II-sarjaksi nimetyt kivet. Tämän jälkeen tapahtui useita romahduksia, jotka ovat muovanneet saarta sellaiseksi, kuin sen nykyisin näemme. Nykyisen muotonsa Cañadas-kaldera saavutti maanvyörymän seurauksena 200 000 vuotta sitten.

Laaja-alainen basalttinen vulkanismi seurasi ensimmäisen Las Cañadas-tulivuoren romahtamista, peittäen alleen suuria alueita Las Cañadas alaosissa. Suurin osa basalteista purkautui jyrkkäreunaisista tulivuorista, joita on edelleen nähtävissä. Purkautuneita laavoja nimitetään moderniksi basalttiseksi sarjaksi.

Calderan sisällä yli 1000 metriä merenpinnan yläpuolella nähdään Cañadas-ryhmän muodostumia, jotka ovat syntyneet Las Cañadas-tulivuorten toiminnan tuloksena. Muodostelmaa kutsutaan Roques de Carciáksi ja se jakaa Cañadas-calderan kahteen osaan: itäiseen ja läntiseen. Molemmat puolet edustavat eräänlaista semikalderaa, jotka sijaitsevat suuressa hieman keittopadan mallisessa tilassa. Rogues de Garcián Pohjoista osaa peittävät kerrokselliset vulkaniitit (pääasiassa laavat), jotka ovat peräisin Pico de Teidestä ja Pico Viejosta. Pico Viejo sijaitsee samalla linjalla Rogues de Garcián kansa. Tästä on syntynyt olettamus, että myöhemmät ja lähes pystysuorat halkeamavyöhykkeet ovat kuljettaneet Pico Viejon synnyttäneitä magmoja.

Halkeamat, useat kohoamisvaiheet ja siitä syntyneet liikunnot (esim. maanvyöryt) ovat muokanneet Rogue de Garcián nykyisenkaltaiseksi. Vierekkäisten kivien koostumus vaihtelee runsaasti ja kerroksellisuutta esiintyy kaikkiin suuntiin. Edellisen perusteella voidaankin olettaa, että kaikki yksiköt eivät ole muodostuneet ”in situ”, esim. yhden tulivuoren sisällä, vaan siirtyneet (tai ainakin kallistuneet) myöhempien kehitysvaiheiden aikana.

Kaikkein epästabiilein kivi alueella on Rogue Linchado. Se on kerroksellinen ja sen pohjaosassa on tiivistymätöntä materiaalia. Se on myös oksidoituneempi juurestaan kuin ylemmistä osista. Muodostuman juuri on nykyään paljon kapeampi kuin yläosa ja ajan myötä kivi kaatuu eroosion myötä. Vaikuttaa siltä, että Rogue Linchado ei ole muodostunut in situ, sillä sen kaateen suunta (dip direction) on eri kuin ympäristön kivillä. Kerrosten kaatellisuus lisää vaikutelmaa Linchadon epästabiilisuudesta.

Teide muodostuu

Calderan muodostumisen jälkeen seurasi jälleen pitkä eroosion ajanjakso ennen kuin vulkaaninen toiminta rakensi Teiden ja Pico Viejon hurjasti ylöspäin nousevat komposiittitulivuoret. Niiden huiput yltävät korkeimmillaan jopa 1500 m kalderan pohjan yläpuolelle. Tulivuorten kerrostumia tarkasteltaessa huomataan, että laava- ja pyroklastiset kerrokset vuorottelevat.

Laaksot

Teneriffalla on kaksi suurta laaksoa, etelässä Guimarin laakso ja pohjoisessa Orotavan laakso. Laaksojen syntyyn liittyy runsaasti spekulaatiota ja niiden on arveltu syntyneen mm. seuraavin tavoin: painaumat ovat assymmetrisiä kalderoita, jotka muodostuivat tulivuorten romahtaessa tai laaksot ovat syntyneet massiivisen maanvyöryn tuloksena. Viimeaikaiset tutkimukset tukevat maanvyöryhypoteesia sillä merelliset tulivuorisysteemit tuottavat rinteitä, jotka eivät ole tasapainossa. Epätasapainosta johtuen rinteiden luhistuminen on todennäköistä. K-Ar-ajoitusten perusteella maanvyörymän on arveltu tapahtuneen 0.78-0.27 Ma.