Johdatus sedimenttikiviin
Olav Eklund
Maan pinnalla olevat kalliot ja kivet ovat alttiina maapallon ilma- ja vesikehän, korkeuserojen, kasvillisuuden ja eliökunnan suorille ja välillisille vaikutuksille. Kivien fysikaalinen rapautuminen (kallioperän ja kivien rikkoutuminen) ja kallioperän eroosio (kuluminen) ovat näiden vaikutusten seurauksista ilmeisimpiä. Kallioperän rapautuminen tuottaa kiviä, soraa, hiekkaa ja savea, jotka kerrostuvat uudelleen muodostaen sedimenttikerrostumia.
Sedimenttikerrostumien alkuperä ja kulkeutumismatka riippuvat useasta vaihtelevasta tekijästä (topografiasta, tapahtuuko kuljetus veden vai ilman välityksellä jne.). Kiviaines kerrostuu sedimenttialtaisiin, jotka vaihtelevat vuoristojen rotkolaaksoista jokien luonnehtimiin alankoalueisiin ja järvien sekä merien muodostamiin altaisiin, joihin pääosa sedimenteistä lopulta ajautuu. Pisimpiä sedimenttien nykyisistä kulkeutumismatkoista ovat Amazonjoen Andeilta Atlantin valtamereen kuljettama, yli 4000 kilometrin matkan matkannut hienoaines sekä Saharan tuulten Afrikasta Etelä-Amerikkaan siirtämät pölypilvet. Suomen kallioperästä peräisin olevaa ainesta tavataan sedimentteinä muun muassa Pohjanmerellä Hollannin edustalla.
Kun sedimenttikerrostuma kovettuu, sitä aletaan kutsua sedimenttikiveksi. Kovettumisen aiheuttaja on diageneesi-prosessi, joka käynnistyy päällä olevan veden ja sedimenttienpainon sekä veden katalysoiman mineraalien liukenemisen ja uudelleenkasvun ansiosta. Myös osa kalkkikivistä ja suoloista on alkuperältään sedimenttikiviä. Esimerkiksi ruokasuola on merivedestä kiteytynyt kemiallinen sedimentti.
Artikkelien kirjoittamista (Olav Eklund) ovat tukeneet: Viron sisäasiainministeriö ja EU:n Aluekehitysrahasto Etelä-Suomen ja Viron Interreg IIIA -ohjelman yhteydessä sekä Länsi-Suomen lääninhallitus ja K.H. Renlundin säätiö.
