Jalokivet ja ihminen
Mikko Turunen
Jalokivien historiaa
Jalokivien työstämisestä ja käyttämisestä on varhaisia merkkejä ainakin 7000 vuoden takaa. Arkeologiset löydöt osoittavat, että jo mesoliittisella kivikaudella (ajanjakso n. 8000-5000 eKr.) ihmisillä oli kiinnostusta jalokiviin. Ensimmäisiä ihmisen käyttämiä jalokiviä olivat ametisti, vuorikide, meripihka, jade, jaspis, korallit, lapislatsuli, helmet, serpentiini, smaragdi ja turkoosi. Kivikaudella ihmisen luonnontieteellinen tietämys oli nykyistä paljon vähäisempää ja toimia verhosi salaperäisyyden ja yliluonnollisuuden verho. Jalokiviä käytettiinkin amuletteina ja talismaneina, ne suojasivat pahoilta hengiltä ja takasivat hyvien henkien suosion. Niiden uskottiin pitävän pahan loitolla ja tuovan kantajalleen terveyttä ja onnea. Jalokiviä on saatettu käyttää myös arkisiin askareisiin ihan vaan niiden muuta kivimateriaalia suuremman kovuutensa vuoksi.
Erityisesti Keski- ja Itä-Aasiassa, Babyloniassa, Mesopotamiassa, Egyptissä ja Keski-Amerikassa jalokivien tunnistaminen, työstäminen ja käyttäminen koruina olivat korkealla tasolla. Raamatun mukaan Aaronin papinkasukan rintalevy oli koristeltu 12 erilaisella jalokivellä. Myös Salomonin temppelin perustuksiin käytettiin raamatun mukaan arvokkaita kiviä. Meidän lähialueellamme Itämeren meripihkaa välitettiin kauppatavarana koko antiikin maailman alueelle ja kansoista etenkin kreikkalaiset tunsivat hyvin jalokiviä ja heiltä tämä kiinnostus periytyi roomalaisille ja bysanttilaisille.
Kivien hiontataito on kehittynyt tarpeesta valmistaa työkaluja. Kivi huomattiin jo varhain hyväksi materiaaliksi ja sen jalostaminen haluttua käyttötarkoitusta varten edellytti ensin sen lohkomista ja myöhemmin hiomista. Kivikaudella etenkin piikiveä käytettiin kirveiden, puukkojen, kaapimien sekä nuolen- ja keihäänkärkien materiaalina sen lohkoutuessa helposti teräväsärmäisiksi kappaleiksi. Varsinainen kivien hiontataito kehittyi joskus tämän jälkeen. Se kuitenkin hallittiin jo muinaisessa Egyptissä, tästä ovat todisteena haudoista löydetyt kovakuoriaisia kuvaavat skarabee-kuoriaiset, joita käytettiin koruina, amuletteina ja sinetteinä.
Jalokivien käyttö
Jalokiviin oli varaa vain varakkailla ihmisillä ja ne olivat statussymboleita. Jalosukuiset ja ylhäiset osoittivat jalokivin koristelluilla vaatteillaan, vaakunoillaan ja esineillään rikkauttaan ja valtaansa. Monissa maailman aarrekammioissa on esillä näitä menneiden aikojen aarteita. Kuvassa kultaseppämestarien valmistama kopio Englannin kuninkaankruunusta. Aidossa kruunussa kuuluisimpina jalokivinä ovat edessä Mustan prinssin rubiini (oikeasti spinelli) ja Cullinan II timantti sekä ylimmän koristeen keskellä Pyhän Edwardin safiiri. Lisätietoja koruista alempana tällä sivulla.
Jalokiviä käytettiin 1800-luvulle saakka jopa sairauksien parantamiseen. Jo tietyn jalokiven paikalle tuonti saattoi parantaa tai kivi asetettiin kipeän ruumiin osan päälle. Jauhettu jalokivi saatettiin nauttia myös sisäisesti. Kirjoista selvisi, minkä jalokiven uskottiin auttavan mihinkin sairauteen. Suurin merkitys jalokiviterapiassa lienee kuitenkin ollut potilaan vahvalla uskolla jalokivien avulla tapahtuvaan parantumiseen, epäonnistumiset selitettiin jalokivien epäaitoudella. Jalokivien kuviteltuihin yliluonnollisiin voimiin liittyy myös niiden käyttö erilaisissa terapioissa ja onnenkivinä.
Jalokivillä on oma merkityksensä myös uskonnoissa. Juutalaisen ylipapin kilvessä on neljä jalokiviriviä, kristillisessä kirkossa paavin tiara on koristeltu jalokivillä, myös piispojen hiipoissa, pyhäinjäännösten säilytyskoteloissa ja ikoneissa on käytetty jalokiviä. Jalokiviin onkin aina liitetty arvomerkitys, niitä on käytetty koristamaan kaikkein ainutlaatuisimpia ja arvokkaimpia esineitä.
Myös nykyisin kultaan ja muihin jalometalleihin upotettuja jalokiviä käytetään osoituksena vallasta ja rikkaudesta, mutta suurimmaksi osaksi koruja käytetään kuitenkin rakkaudesta niiden kauneuteen ja koristamaan kantajaansa. Koru on aina lähellä sydäntä ja lahjana se on symboli, joka muistuttaa lahjan antajasta. Kaunis koru on aina ajaton.
Lisätietoja
Lisätietoja ylläolevista jalokiviä sisältävistä esineistä sekä kuvia niistä valmistetuista jäljennöksistä.
Imperial State Crown
Hänen Majesteettinsa kuningatar Victorian brittiläisen imperiumin valtion kruunun valmistivat kultasepät Rundell ja Bridge vuonna 1838 vanhojen kruunujen jalokivistä sekä Hänen Majesteettinsa käskystä hankituista muista jalokivistä. Edvard VII lisäsi kruunuun maailman toiseksi suurimman timantin Cullinan II:n vuonna 1907.
Kun kuningatar Elisabeth II kruunattiin 1953, todettiin, että vanhan Imperial State Crownin runko oli loppuunkulunut ja hänelle päätettiin valmistaa uusi kruunu. Malli oli sama kuin kuningatar Victorian, paitsi että kruunun neljä holvikaarta ovat litteämmät ja antavat sille miellyttävämmän ulkonäön. Kruunussa on useita historiallisia jalokiviä – Pyhän Edvardin safiiri ylimmän Maltan ristin keskellä, kuningatar Elisabeth I:n pisaranmuotoiset helmikorvakorut, jotka riippuvat valtakunnanomenan alapuolella, Stuart-safiiri kruunun takaosassa sekä Cullinan II kruunun etuosassa.
Kruunun etuosassa, timanttisen Maltan ristin keskellä on kuuluisa Mustan Prinssin Rubiini, jonka kerrotaan Kastilian kuninkaan lahjoittaneen prinssi Edvardille eli Mustalle Prinssille kiitokseksi avusta Najeran taistelussa vuonna 1367. Tätä rubiinia, joka myöhemmin tunnistettiin spinelliksi, piti myös kuningas Henrik V kypärässään Agincourtin taistelussa vuonna 1415. Se on porattu itämaisen tavan mukaan ja reiän ylempi osa on täytetty pienellä rubiinilla.
Kultaseppämestarit ovat valmistaneet kuvissa olevan kruunun hopeasta, synteettisistä spinelleistä ja vuorikiteistä. Aitoa Imperial State Crownia säilytetään Lontoon Towerin linnan holvissa, josta se kuljetetaan kuningatar Elisabeth II:n käytettäväksi tärkeissä valtiollissa tilaisuuksissa.
Kuningatar Marie Antoinetten kaulakoru
Kuningatar Marie Antoinette, Ranskan kuningas Ludvig XVI:n puoliso, rakasti yli kaiken timantteja ja muita jalokiviä. Hänellä oli jopa tapana purattaa vanhoja, arvokkaita kruununkalleuksia teettääkseen niissä olleista jalokivistä uusia ajanmukaisia koruja.
Vuonna 1785 tapahtui kuitenkin poikkeus. Kruunun kultasepät Boehmer ja Bassange olivat jo vuosikymmen aiemmin saamansa tilauksen perusteella uhranneet monen vuoden työn ja yli 1 160 000 livreä rahaa valmistaakseen parhaista Euroopan markkinoilla olevista timanteista vertaansa vailla olevan kaulakorun. Kun korua tarjottiin Marie Antoinettelle, hän suuresta ihastuksestaan huolimatta kieltäytyi ostamasta sitä. Kerrotaan hänen sanoneen Ranskan tarvitsevan ennemmin uusia sotalaivoja kuin kuningattaren aarretta.
Seikkailijatar, joka kutsui itseään kreivitär De La Motteksi, näki tilanteessa mahdollisuuden hankkia koru kieroudella haltuunsa. Hän uskotteli kardinaali Rohanille, joka oli hovin epäsuosiossa, että kardinaalilla olisi mahdollisuus päästä kuningattaren suosioon toimimalla välittäjänä Marie Antoinetten ja kultaseppien välillä. Kreivitär pyysi kuningattaren nimissä Rohania hankkimaan korun ja sopimaan maksujärjestelyistä. Kardinaali toimi ohjeiden mukaisesti ja luovutti timanttikaulakorun eräässä puutarhassa miehelle, jonka hän uskoi olevan kuningattaren palvelijoita.
Kun kultasepät myöhemmin tulivat hakemaan kuningattarelta maksua, kielsi hän tilanneensa tai saaneensa kaulakorua. Järjestetyssä oikeudenkäynnissä kardinaali Rohan julistettiin syyttömäksi, mutta kreivitär tuomittiin tyrmään, josta hän myöhemmin pääsi pakenemaan. Kuningattaren palvelijana esiintynyt mies matkusti korun saatuaan Englantiin, jossa timanttikaulakoru purettiin ja kivet myytiin.
Ranskalaiset syyttivät Marie Antoinettea vehkeilystä ja uskoivat kuningattaren olleen kaappauksen alullepanija. Näin kuningattaren kaulakoru oli yhtenä tekijänä Ranskan vallankumouksessa, jonka pyörteissä Marie Antoinettekin lopulta menetti henkensä.
Tämä 647 timantin kaulakoru purettiin Englannissa, mutta siitä on jäljellä aikalaisen tekemä etsaus. Kaulakorun ylimmät ja suurimmat timantit ovat Sutherlandin herttuan kokoelmissa Englannissa. Kaulakorun jäljennöksen valmistuksessa on käytetty hyväksi etsausta, josta selvisi korun tekotapa ja muoto. Oikeat mitat on saatu suhteuttamalla etsaus Sutherlandin herttuan hallussa oleviin timantteihin.
Venäjän keisarillinen valtikka
Valtikan varsi jakaantuu kolmeen osaan ja kahdeksaan timanttikehykseen. Yläpäässä on kuuluisa Orlov-timantti, jonka yläpuolella on kaksipäinen kruunattu kotka. Kotka kannattelee kynsissään valtikkaa ja valtakunnanomenaa ja sen rintaan on emaloitu Venäjän vaakunat. Alkuperäinen valtikka valmistettiin Katariina Suurelle 1770-luvun alussa, Orlov-timantti liitettiin valtikkaan hieman myöhemmin. Nykyisin Venäjän keisarillista valtikkaa säilytetään Kremlin aarrekammiossa.
Orlov on 189,6 karaatin timantti. Tarinan mukaan timantti oli 1700-luvun puolivälissä silmänä Brahman jumalpatsaassa Srirangamin kaupungissa Etelä-Intiassa. Karannut ranskalainen sotilas kuuli tästä ”meren auringoksi” kutsutun jumalpatsaan tähtisilmästä. Sotilas tekeytyi hindu-uskoon kääntyneeksi ja sai siten jäädä yksin yöksi temppeliin. Hän irrotti timantin ja myi sen Madridissa englantilaisen laivan kapteenille, joka myi sen Lontoossa edelleen persialaiselle kauppiaalle. Vuonna 1774 tämä myi timantin kreivi Orloville, Katariina Suuren entiselle suosikille, joka oli epäsuosioon jouduttuaan paennut Venäjältä. Orlov lahjoitti timantin keisarinnalle toivoen pääsevänsä takaisin entiseen asemaansa. Katariina hyväksyi Orlovin lahjan ja määräsi timantin istutettavaksi keisarilliseen valtikkaan. Orlov ei kuitenkaan saavuttanut enää keisarinnan suosiota eikä paikkaansa Katariinan tunteiden kohteena, hän muuttui alakuloiseksi ja menetti lopulta järkensä.
Suomen kuninkaan kruunu
Suomen aiotulle kuninkaalle, Hessenin prinssi Friedrich Karlille suunniteltiin v. 1918 kruunu, jota ei kuitenkaan valmistettu. Myöhemmin kultaseppämestari Teuvo Ypyä valmisti kruunun Emil Nestor Setälän hallussa olleen lyijykynähahmotelman ja Eric Ehrströmin alkuperäisen neliväriluonnoksen mukaan.
Kullattu kruunu on kokoa 57. Kivinä kruunussa on neljä isoa kuorikkohelmeä ja neljä jaloserpentiinihelmeä. Kruunu painaa yli kaksi kiloa.
Suomen eduskunta valitsi Hessenin prinssi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918. Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa johti kuitenkin siihen, ettei Suomen itsenäisyyttä olisi tunnustettu, jos maan valtaistuimella olisi istunut saksalainen prinssi. Friedrich Karl ilmoittikin 14. joulukuuta 1918 luopuvansa kuninkuudesta. Luopumisesta ilmoittava kirjelmä oli kaunokielinen. Kirje päättyi seuraaviin sanoihin: ”Minä lähetän maalle ja sen vakavakatseiselle kansalle oman ja omaisteni tervehdyksen ja kiitoksen monesta myötätuntoisuuden osoituksesta. Tulkoon onnelliseksi tämä minulle rakas kansa, sen miehet ja naiset ja sen ihana nuoriso, johon tulevaisuuden toivo perustuu.”
Norjan kuninkaan ja kuningattaren valtakunnanomenat (valtapallot)
Norjan itsenäistyessä Ruotsista vuonna 1905 valmistettiin kuningas Haakon VII:n ja kuningatar Maudin kruunajaisiin hallitsijan valtamerkit ja valtakunnanomenat. Kuninkaan valtakunnanomenassa olevat jalokivet ovat ametistia. Valtakunnanomenat symboloivat perinteisesti kuninkaallista valtaa ja maapalloa sekä yllä oleva risti kristinuskon valtaa maapallolla.
